Jo toiselta luokalta asti on tullut kyselyjä, miksi meidän pikku Pauli tahtoo tulla isona. Mä vastasin aina jotain eläinlääkäri-laulaja-linjalta, koska olin Barbie-kirjojen suurkuluttaja. Viimeiset kaksi vuotta mulla ei oo ollut minkään valtakunnan tajua, mitä mie tahdon tehdä, kun kasvan isoksi. Mulla on suunnilleen puol vuotta aikaa päättää, menenkö amikseen vai lukioon. Tähän mennessä amis on vetänyt pidemmän korren, ihan omaa laiskuuttani, kun en jaksa opiskella kymmentä vuotta ja alkaa sitten vasta elämään omilla rahoilla. Mutta kun on enää noin puol vuotta aikaa päättää, mille linjalle menisi amiksessa, kuulostaakin lukio ihan hemmetin hyvältä idealta. Koska mulla_ei_ole_minkään_valtakunnan_hajua siitä, mikä musta voisi tulla, mille linjalle voisin mennä. Tässä hieman faktoja: mä en osaa mitään. Mä en harrasta mitään. Mä en halua tehdä mitään luovaa, epävarmaa, koputella jatkuvasti kepillä jäätä, että saako töitä vai ei. Okei. Olen tehnyt niitä ammatinvalintatestejä, niitäkin ihan heittäen, koska mulla ei oo hajua ees siitä, mitä haluan työltäni. Hyvää palkkaa ainakin. Mä oon keksinyt liudan ammatteja, mitä mä en missään nimessä halua tehdä, mutten yhtään mitä haluaisin. Eniten kyrsii se, että tää on mun päätös, eikä kukaan oikeestaan voi auttaa mua. Miten kaikki muut on pärjännyt tässä elämänvaiheessa? Miten kenenkään pää ei ole räjähtänyt paineen alla? Olenko ainoa, jolla ei oo selvää säveltä tulevaisuudesta? Oonks mä oikeesti näin onneton?
Meidän koulussa oli ihan onnettomat tet-jaksot, mäkin olin päivän hoitamassa lapsia (työ mille sanon ehdottoman ein) ja kaks päivää koulun ruokalassa (helvetillisimmät kokemukset koko kasiluokalta). Nyt ysillä on kahden viikon jakso, ja en oikeen tiedä, mihin menisin. Kenties aluelehteen, koska se nyt kiinnostaa ainakin jotenkin.
Ihan epäreilua, kun jo näin nuorena pitää tehdä vaikeita päätöksiä.