Pauli oli lomailemassa. Pauli oli pois omasta pikkusesta Big citystään keskiviikosta perjantaihin. Pakattiin vaatteita, ruokaa, koira ja matka alkoi kohti tuntematonta. Paulin rinnassa lepatti toivon liekki. Vaikka taivas oli tummaa samettia ja pellot keltaisia, sitä lähemmäs kesää Pauli ei ollut päässyt kahteen kuukauteen.
Kahden tunnin ajomatkan jälkeen (ensin ajetaan Kouvolaan, sitten Haminaan, ja Haminasta jatketaan takaisin pohjoiseen. Erittäin järkevää...) Pauli alkoi jo miettiä, mitä vikaa omassa paikkakunnassaan on. Itse asiassa, se on ainoa paikkakunta Kellon lisäksi, missä Paulilla on koti. Pieni big city, omintakeisia kylähulluja täynnä. Nuorisoa on aina kadulla, paitsi kahdentoista jälkeen ja silloin kun on kylmä. Missä muualla tämän kokoisella paikkakunnalla voi kahdelta yöllä pyöräillä keskustan pääkatua pitkin mutkitellen, kun ei ole ketään muuta kuin yksi ainoa ihminen-sinä. Täältä saa kaikkea, vaatteita Seppälästä, viinaa Alkosta, Juha Vuorisen kirjoja kirjastosta ja ruokaa Aisakellosta. Hups, siis K-Supermarketista. Kaikki on ihan mun lähellä, kun mä asun keskustassa. Kaikki on selkeetä, kaikki on paikallaan.
Olisi kiva kuulla turistien mielipiteitä mun ihanasta kotikaupungista. Tai kylästä. No se on tämän paikkakunnan vika. Ei tiedä, puhuako kylästä vai kaupungista.
Kaikki nuoret tyypit uhoavat muuttavansa läheiseen suureen kaupunkiin heti kun on mahdollista. Nykyisin moni nuori jää. Mä kyllä muistan, että yhekskytluvulla moni lähti. Kenties silloin veri veti enemmän suurkaupunkiin. Tai kenties tänne on vasta nyt tullut jotain sellaista, minkä takia kannattaa jäädä.
Paasauksestani huolimatta mä en jää. Mulla on jo menolippu pois täältä. Harmi.